Olin ollut ahdistunut pitkään. Työ- ja opiskeluasiat painoivat mieltäni ja olin stressannut tilannettani niin paljon, että minusta tuntui kuin pääni sisällä olisi ollut tiukkaakin tiukempi umpisolmu. En yksinkertaisesti löytänyt enää langanpäätä, josta olisin alkanut solmua avaamaan.

Kävin ystäväni luona ja taas vaihteeksi valitin hankalaa tilannettani. Meillä tuli puhe hiljentymisen ja ajatusten tyhjentämisen tärkeydestä. Jos tietää solmun olevan olemassa ja yrittää paniikissa riuhtoa sitä auki, lopputuloksena on todella tiukka ja vaikea sykkyrä. Pitäisi osata hellittää hetkeksi, hengittää syvään ja unohtaa koko solmun olemassaolo. Tämän jälkeen on helpompi rauhallisin mielin palata solmun ääreen, pyöritellä ja tutkailla sitä. Todennäköisesti se langanpää lopulta putkahtaa esiin. Joillekin tämä solmun unohtaminen käy esimerkiksi meditoinnin avulla. Joku juoksee itsensä henkihieveriin, joku maalaa mielenmaisemiaan. Kaikki keinot ovat yhtä arvokkaita!

Minä olen luontoihminen. Metsä on se paikka, jossa myyrän jäljet lumihangella tai kuusen oksalla sirkuttava sinitiainen saa koko maailman kutistumaan siihen hetkeen ja paikkaan. Pidän myös valokuvaamisesta. Saatan kyyhöttää tunnin liikkumattomana mökin pihassa, toisessa kädessä kamera, toisessa perunan palanen. Mielessäni ei käy koko tunnin aikana kuin hengittäminen mahdollisimman tasaisesti ja huomaamattomasti, kun siili vipeltelee mökin lähimetsässä ja etsii syötävää. Lopulta kun se tulee siihen tulokseen, että tuo outo perunanhajuinen möykky kuuluu pihan kalustukseen, se vipeltää luokseni ja nappaa perunan sormistani. Voi sitä onnen hetkeä kun saan napattua lähikuvan – joskin epätarkan – siilistä, joka seuraavassa hetkessä jo säikähtää kameran ääntä ja viipottaa takaisin metsään.

Mutta nyt tämä solmuni oli tiukka ja vaikea. Eikä minulla ollut mahdollisuutta lähteä monen sadan kilometrin päähän mökille siilimetsään. Eikä niitä siilejä pahemmin maaliskuussa ole vipeltelemässä...

Minut tuntien ystäväni ehdotti, että nyt minun kannattaa suunnata kameran kanssa lähimetsään ja ottaa valokuvia. Ei mitään vuoden luontokuvia, vaan kuvia jotka sillä hetkellä puhuttavat minua itseäni, kuvia jotka herättävät ajatuksia. Ja näin minä tein!

Tarkkailin yksityiskohtia. Miten oksat menevät ristiinrastiin, millaisia kuvioita männyn kaarna muodostaa. Huomasin kuinka puun ympäriltä on jo sulanut lumi. Voin jo kuvitella huumaavan havun ja sammalen tuoksun, jota tulvii parin kuukauden päästä ilmaan. Kevät on täällä! Uutta elämää, uusia alkuja, uusia mahdollisuuksia. Naps, sanoi kamera. Yksi oksa tekee U-käännöksen ja jatkaa matkaansa tyytyväisenä ihan eri suuntaan kuin oli alunperin tarkoitus, miksen minäkin voisi tehdä niin? Kuka sanoo mihin suuntaan pitää kasvaa, pääasia että kasvaa! Naps. Suuri, voimakas – voimauttava – mänty. Otan siitä tiukasti kiinni ja painan posken hetkeksi sen karkeaan kylkeen. Imen itseeni osan sen voimasta. Ja naps.

Paremmasta terapiasta viis, tämä on kuvaterapiaa terapiametsässä. Seuraavalla viikolla aukaisin solmuni ja laitoin pyörät pyörimään kohti muutosta. Kuka sanoo mihin suuntaan pitää kasvaa?

"Tule, tule!"




Kevät on täällä!


Suunnan muutos


Voiman lähde

Olen Tampereen työväenopiston Lehtiavustajan työkalupakki -kurssilla, ja sain kirjoittaa kaupunkilehteen jutun luonnonkasvien hyötykäytöstä kauneuden- ja terveydenhoidossa. Olen ollut aiheesta kiinnostunut jo vuosia, joten oman tietämyksen pohjalta kirjoitin jutun. Laitan sen tännekin talteen.

LUONNONKASVEILLA TERVEYTTÄ JA KAUNEUTTA - Hyödynnä metsän antimet arjen askareissasi

Jos ostoslistassasi lukee ”salaattitarpeet, hiustenhoitoaine, desinfiointiaine ja ravintolisä”, sinun kannattaa suunnistaa kaupan ja apteekin sijasta metsään.

Ei tarvitse olla noita osatakseen hyödyntää luonnon antimia omassa terveyden- ja kauneudenhoidossaan. Kasvien hyötykäyttö säästää lompakkoa, tuo vaihtelua arjen askareisiin ja on hauskaa!

Useiden kasvien ja kasvinosien keruuaika on aivan nurkan takana. Keväällä kerätään puiden ja pensaiden lehtiä sekä ruohokasveja ennen kukinta-aikaa.

 Hyviä hyötykasveja löytyy lähes joka kolkasta. Muista kuitenkin, että vaikka jokamiehenoikeus sallii kukkien ja ruohokasvien keräämisen mistä vain, puista ei saa ottaa mitään ilman maanomistajan lupaa. Kannattaa myös jättää kaikki maanteiden lähellä olevat kasvit ilahduttamaan autoilijoita. Ne ovat keränneet itseensä saasteita, eivätkä sovellu hyödynnettäviksi.

Salaattitarpeiksi sopivat useat kasvit. Luonnon omat ”villivihannekset” ovat usein kaupan salaatteja ravinteikkaampia. Kerää esimerkiksi voikukan tai koivun pieniä lehtiä salaattien piristykseksi. Katso, että voikukan lehdet ovat nuoria ja sileäreunaisia, jätä kitkerä tyviosa pois. Voit kerätessäsi maistella, millaiset lehdet ovat parhaita! Ketunleivätkin ovat kivoja makupaloja, mutta niitä ei happamuutensa vuoksi kannata ahmia ylenmäärin.

Kuusen pieniä, vaaleanvihreitä vuosikasvaimia eli kuusenkerkkiä voit napsia suuhusi sellaisenaan. Näistä raikkaan makuisista flavonoidi- ja vitamiinipommeista voit myös hauduttaa teetä tai sekoittaa niitä pilkottuna sämpylätaikinaan.

Mikäli alkukesän huumassa ja hulinassa saat haavan tai hiertymän, kannattaa etsiä poimulehti, rikkoa sen pinta sormien välissä ja painaa sitä rikkinäistä ihoa vasten. Tällä piparkakun muotoisella lehdellä on limakalvoja supistava ja tulehduksia ehkäisevä vaikutus. Samalla tavalla toimii myös piharatamon lehti.

Kesäillan saunahetkeä varten voit valmistaa itse oman nokkos-hoitoaineesi. Keitä muutamaa nokkosen vartta vartin verran ja siivilöi vesi. Huuhtele hiuksesi shampoopesun jälkeen jäähtyneellä nokkosvedellä. Nokkonen parantaa päänahan verenkiertoa, vahvistaa hiuksia ja antaa tummille hiuksille luonnollista hehkua. Vaaleille kutreille tätä ei suositella, ellet halua vihertävää sävytettä hiuksiisi!

Luonnonkasveja voi hyödyntää usealla tavalla:

* Sellaisenaan: Esimerkiksi salaatteihin, keittoihin tai taikinan sekaan

* Hauteena eli teenä: Tuoreista tai kuivatetuista kasvinosista hauduttamalla valmistettu juoma

* Kääreenä: Kääre kastetaan kuumaan hauteeseen ja asetetaan vaurioituneen ihon päälle

* Kylpyvedessä: Jalka- tai kokokylpyihin

* Kosmetiikkana: Esimerkiksi kasvovesiin, hiustenhoitoon, ihovoiteisiin

24... 25... ja vihoviimeinenkin, 26. kärpänen on turvallisesti pihalla! Nyt vain hyttysverho äkkiä paikoilleen, ja kärpästenpelastusoperaatio on saatu onnistuneesti päätökseen. Vai onko sittenkään? Kun käännän katseeni ikkunaan, sinne on taas ilmestynyt kaksi kärpästä! Huokaisen, avaan hyttysverhon ja hätistelen hellästi viimeisetkin pari kärpäspoloa kohti oviaukkoa ja vapautta. Tämä kärpäsarmeija oli peräisin mökkimme ruokakomerosta, josta löytyi joukko kärpäsen juuri kuoriutumisvaiheessa olevia koteloita.

Kaupunginlaidalla asuessa tämä ötököistä huolehtiminen pysyy vielä ulkopuolisen silmin varmaankin suht normaaleissa rajoissa. Silloin tällöin satunnainen ampiainen tai kärpänen eksyy sisälle ja sen saa aika helposti ja huomaamattomasti kiikutettua omille teilleen. Mutta auta armias kun pääsen mökille, siellä nimittäin riittää pelastettavia! Reilun kahden viikon mökkireissullani törmäsin kymmeniin ja taas kymmeniin kiipelissä oleviin ötököihin – ja joskus isompiinkin eläimiin, kuten oraviin – joiden hädän nähtyäni minun oli pakko tehdä jotain.

Huussissa käydessäni ikkunaan oli kerääntynyt aina uusia koiperhosia, kärpäsiä ja mitä ihmeellisimpiä ötököitä, jotka sitten yksi toisensa perään houkuttelin oviaukolle päin. Emalivadin pohjalla jökötti iso lukki, joka ilmiselvästi oli jäänyt sinne loukkuun, olihan emalireuna niin liukaskin... Kopistelin lukin pihamaalle. Ja kas kummaa, seuraavallakin huussireissulla vadin pohjalla oli lukki. Kopistelin tämänkin kaverin pihamaalle. Mutta siinä vaiheessa, kun kolmannen kerran näin lukin vadissa, mieleeni tuli vaihtoehto, että jospa tämä lukki pitikin vatia kotipesänään ja palasi aina kiukusta puhisten takaisin, ”Taas tuo inhottava ja iso otus tulee ja heittää minut jonnekin kauas! Anna minun hyvänen aika olla rauhassa!”

Olen varmasti onnenpekka, sillä olen löytänyt rinnalleni lähes yhtä pahassa mittakaavassa ötököistä pitävän avopuolison. Saunoessamme lensi koiperhonen vesisaaviin ja jäi liikkumattomana makaamaan veden pinnalle. Se oli sen perhosen loppu, ajattelimme, eikä asialle mahtanut siinä vaiheessa mitään. Seuraavana päivänä mieheni huusi ihmeissään, että eilen saaviin hukkunut perhonen olikin elossa! Epätodennäköisesti, mutta kuitenkin hyvällä onnella se saisi kuivateltua itsensä lentokuntoiseksi. Mieheni otti sen kauhaan ja kippasi kuistille. Mutta voi kamala, perhonen tippuikin kuistin raosta lattian alle – sinne muurahaisten syötäväksi! Harkitsimme jo koko kuistin nostamista paikoiltaan pelastaaksemme tämän hirveitä kokeneen eläimen vielä hirveämmältä kohtalolta. Onneksi näin työläisiin toimenpiteisiin ei tarvinnut ryhtyä, sillä saimme lopulta noukittua perhosen ohuella kepillä kuistinraosta kuistin päälle. Siinä se sitten heilutteli tuntosarviaan ja jökötti paikallaan. Meni tunti ja meni toinen. Meni koko päivä, ja lopulta jouduimme toteamaan, että se oli sen perhosen tarina, ei sitä voitu pelastaa.

Kerran kuulin metsästä mustikanvarpujen seasta ihmeellistä rapinaa ja suhinaa. Nappasin kissan kainaloon, ettei se ehtisi ensimmäisenä paikalle – tiedä vaikka olisi kyy ollut. Sohin pitkällä kepillä varpujen sekaan yrittäen löytää rapisijan. Aikani sohittua näin todella ison ja hienon, vihertävän sudenkorennon pyristelevän maassa. Se oli jotenkin saanut sotkettua itsensä varpuihin, eikä pääsyt lentoon. Sain korennon tarttumaan keppiin kiinni ja olin haltioissani, kun nostettuani sen ylemmäs, se lähti hitaasti, mutta varmasti kohti yläilmoja komean pörinän saattelemana.

Olen ehkä vähän höperö, ja ehkä menen joskus liiallisuuksiin näissä ötökänpelastusoperaatioissani, mutta saan valtavasti mielihyvää aina, kun huomaan operaationi onnistuneen. Jos jätän perhosen pyristelemään ikkunaan, menee pitkä tovi, että saan asian mielestäni. Ja kun kyse on kuitenkin useimmiten jostain ihmisen rakentamasta esteestä tämän pienen eläimen tiellä, niin koen tavallaan velvollisuudekseni auttaa sen kiipelistä, takaisin sen omaan maailmaan. Eiväthän ne kauan elä kuitenkaan, ja todennäköisesti ulos päästyään joutuvat jonkun toisen eläimen kitaan, mutta mieluummin kannatan luonnon omaa kiertokulkua, kuin turhanpäiväisiä kuolemia. Ja jos minä saan tästä jotain sisältöä elämääni ja hyvän mielen, suotakoon tämä kaikki – joskus turhakin – hössötys minulle :)

Suurta draamaa on räkättirastasperheen elämä pesintäaikaan! En ollut juurikaan moiselle asialle uhrannut ajatuksiani, ennen kuin perhe Räksä päätti rakentaa kotinsa puunhaaraan aivan olohuoneemme ikkunan viereen.

Huolellisen ja varmasti kaikkien arkkitehtuurin kriteerien mukaisen pesänrakentamisen jälkeen sain todistaa emolinnun hautomista. Hautomista, hautomista ja vielä vähän hautomista. Ainoastaan lyhyet ruoka- ja verryttelytauot se soi itselleen. Mitähän emon päässä liikkui kaikki ne tuuliset ja sateiset päivät parin viikon ajan, kun se kärsivällisesti lämmitti ja suojasi muniaan tuijottaen tyhjyyteen, välillä ummistaen pikimustat silmänsä. Eikä isälintukaan työttömänä ollut hautomisaikaan! Sillä oli kova työ hätistellä kaikki mahdolliset tunkeilijat pesän läheltä kauemmas - oli syytä tai ei. Harakat, oravat, tikat ja pikkulinnut saivat kyytiä, jos eksyivät liian lähellä räkättien kotipuuta. Pistin merkille, että naisellisen pyylevään ja vaatimattoman harmaaseen emolintuun verrattuna isälintu oli pieni, luihu ja väritykseltään hieman voimakkaampi.

Hautomista

Emo kävi hautomisen loppuvaiheella koko ajan levottomammaksi. Se kurkisteli ja kuunteli pesän pohjalle, ikäänkuin se olisi pyytänyt poikasiaan jo kuoriutumaan. Sitten koitti päivä, jolloin näin ensimmäisen vilahduksen pikkuriikkisestä linnun nokasta - oi sitä ilon päivää kaikkien jännityksentäyteisten päivien jälkeen! Kuin olisin juuri kuullut parhaan ystäväni synnyttäneen.

Emo- ja isälintu kantoivat vuoronperään matoja poikasille, ja aina ruoka-aikaan pesästä pompsahti neljä piipittävää, alienia muistuttavaa harmaata, kaljua, isosuista päätä, jotka epätoivoisesti koittivat saada osansa ateriasta. Muina aikoina poikasia ei näkynyt, pesä oli sen verran syvä.

Isälintu syöttää

Lähes koko pesintäajan sää oli varsin epäsuotuisa. Ilma oli kylmä ja vettä satoi vähänväliä - vuoroin tihuuttaen, vuoroin kaatamalla. Kaatosateen yllättäessä emolintu levitti siipensä sekä jo valmiiksi pyylevän kehonsa lähes pesän levyiseksi läjäksi, jotta poikaset eivät kastuisi. Ja mikä hienointa, emolinnun lähdettyä ruuanhakuun isälintu tuli uskollisesti tuuraamaan emoa ja koitti parhaansa mukaan levittäytyä suojaamaan poikasiaan.

Räksänpojat kasvoivat nopeasti. Muutaman päivän päästä kuoriutumisestaan neljä poikasta olivat kasvaneet sen verran, että eivät enää mahtuneet pesänpohjalle piiloon. Emolinnulla oli enenevissä määrin hankaluuksia pysyä paikallaan pesässä, kun pienet, levottomat linnunalut tönivät ja nokkivat emoa pesänpohjalta käsin.

Huvittuneena seurasin räksien kodin puhtaanapitopuuhiakin - aina kun emo toi ruokaa, se jäi odottamaan, että poikanen pyllistää ja kakkaa valkoisen kiinteän läjän, jonka emo aina joko söi, tai kantoi pesästä pois. Kuka nyt vessassa haluaa asua!

Poikasten keskinäinen nokkimisjärjestys alkoi hahmottua. Kaksi niistä olivat ruoka-aikaan toisia agressiivisemmin hamuamassa matoa itselleen, ja vaikka vanhemmat koittivatkin jakaa ruokaa tasapuolisesti, nämä kaksi saivat usein vietyä madon toisten nokan edestä. Kokoero poikasten välillä kasvoi.

Ahdasta alkaa olemaan

Vajaan parin viikon jälkeen kuoriutumisestaan poikaset hädintuskin mahtuivat pesään. Isommat kävivät yhä levottomimmaksi. Ne sukivat itseään, hyppivät uhkaavasti pesänreunalla ja levittelivät siipiään. Ruoka-aikaan ne hyppäsivät röyhkeästi takaisin pesään rusentaen pienemmät sisaruksensa alleen. Pienet näyttivät heikoilta ja avuttomilta. Oli ahdistavaa katsoa, kun pieni poikanen koitti sinnitellä puristuksissa pesän seinän ja isomman poikasen välissä. Se ei jaksanut pitää päätään pystyssä, vaan painoi sen välillä pesän reunaa vasten. Pelkäsin, että se kuolee hetkenä minä hyvänsä.

Oli kulunut noin kaksi viikkoa poikasten kuoriutumisesta. Saavuttuamme kotiin kaupunkireissulta, kuulimme ulkoa epätavallisen kovaäänistä räksätystä. Kaksi isoa poikasta oli hävinnyt pesästä, ja pienet huutelivat hädissään sisarustensa perään! Takapihallamme hyppi lentokyvytön räksänpoika emon ruokkiessa sitä maahan. Toinen istui puun oksalla parinkymmenen metrin päässä pesäpuustaan. Kuvitteli varmaan olevansa orava ja hyppi oksia pitkin puusta toiseen, lentäähän se ei vielä osannut. Emo kantoi sille ruokaa oksalle. Mikä tässä käänteessä oli hienointa, nyt kaksi pientä poikasta saivat rauhassa vallata koko pesän itselleen ja syödä mahojensa kyllyydestä ruokaa, ilman taistelua. Toivoin hartaasti, että ne malttaisivat pysyä pesässä vielä muutaman päivän ja kehittyä isommiksi ja vahvemmiksi.

Ensimmäinen poikanen maassa

Mieleni valtasi haikeus. Olin kuukaden päivät saanut seurata räkättiperheen jännittävää elämää, ja käsillä oli aika, jolloin poikaset lähtivät yksi toisensa perään pesästään, enkä todennäköisesti näkisi niitä enää. Olin kuluttanut tunteja parvekkeella kamera kuvausvalmiina, tähdäten pesään ja ikuistaen lintujen elämää. Olin istunut sisällä ja katsonut television sijaan ikkunasta ulos, sieltä tuli luontodokumentti livenä.

Viimeiset poikaset pesässä

Muutaman päivän kuluttua pesä oli tyhjentynyt. Maassa ei näkynyt yhtään poikasta. Tässäkö tämä dokumentti sitten oli? Ilokseni huomasin seuraavana päivänä, että ainakin toinen pienistä poikasista oli elossa, tosin sen elämä ei näyttänyt kovin lupaavalta. Se hädintuskin pysyi pystyssä kun se räpisteli ja loikki nurmikolla emon perässä. Sen siivet eikä pyrstö olleet kehittyneet tarpeeksi, menisi kauan ennenkuin se lentäisi. Eräänä iltana kuulin tuttua pientä räksätystä ihan läheltä. Menin parvekkelle katsomaan, ja näin yhden räksänpojista kotipuunsa oksalla. Yksi poikasista oli siis ainakin oppinut lentämään! Se asettui aloilleen ja ilmeisesti aikoi yöpyä tutulla paikalla.

Se oli viimeinen kerta kun näin poikasia. Ehkä ne ovat kasvaneet niin, etten enää tunnista niitä. Ehkä ne ovat lähipuskassa piilossa juuri kun etsin niitä katseellani. Mutta on myös mahdollista, että kissa tai kettu on syönyt jonkun niistä - Luonnonlaki on karu, mutta välttämätön.